Onkohan korona aiheuttanut sen, että olemme peranneet vanhoja tavaroita pitkin kevättä? Mies toi mummansa talolta mytyn kankaita, taisi olla joku hame ja sitten tämä täkänä, jonka tytär heti noteerasi:

 

Tämän omistaja ja todennäköisesti tekijäkin oli Emma Adolfiina Koukkari, o.s. Kanto, joka meni naimisiin vuonna 1887 eli seinävaatteen valmistumisvuonna. Emma on Miehen mumman äiti ja hän on ollut ensin miniänä ja sitten emäntänä tässä meidän talossa vv. 1887-1936. Emmalla ja Juholla oli neljä poikaa; Viljo, Mikko, Lauri ja Aarne sekä tyttäret Vieno, Elin, Laura ja Irja, joka oli mieheni mumma. 

  

Emma Adolfiina on kudottu tuohon Arofiina-nimellä. Liekö puhuttu tuolla tavoin tai tehty kudontavirhe. Eipä ole haitannut.

  

Hyvin oli kuivapesu onnistunut sillä yhtään uutta reikää ei ollut täkänään tullut. Nyt täytyisi löytää tälle 105x150 senttiselle vaatteelle sopiva seinä.

Tämä kuva "meidän talon" väestä on otettu 1910-luvun alkupuolella. Emma ja hänen miehensä Juho ja heidän lapsikatraansa. 

  

Aloitin tähän blogiin kirjoittamisen vuonna 2014, kun halusin tallentaa itsellenikin meidän talon kunnostamisen eri vaiheet. 1990-luvulla en tiennyt blogeista mitään vaan tallensin kuvat ja tekstit albumiin. Aloitin meidän tulosta taloon ja nyt päätän tämän blogin tähän Emman täkänään. Ympyrä on sulkeutunut.

Olen kirjoittanut 546 juttua ja on ollut hienoa lukea teidän kommenttejanne, joita on tullut kolmisentuhatta. Monet teistä on tullut minulle tutuksi vaikka emme ole koskaan tavanneetkaan. On aika lopettaa, kun uusia juttujen aiheita ei tahdo löytyä. En jätä kirjoittamista vaan nyt alan kirjoittaa jälkipolville tarinoita lapsuudestani. 

Kiitokset teille kaikille blogiani seuranneille. Toivotan oikein mukavaa kesää!

Viveca Sten: Vallan varjoissa

  

Tätä lukiessa odotin, että se on viimeinen oma koronakaranteenikirja. Minulla on kirjaston varauslistassa 15 kirjaa, joista kaksi odottaa ovien aukaisemista ja varatuin kirja on sijalla 49. 

Silmaleikkauksen jälkeen kuuntelin äänikirjana yhden Stenin kirjan, joka oli "aivan kuunneltava" mutta ei mikään erikoinen. Tämä Vallan varjoissa on omasta (tai tyttären?) hyllystä. Kirjan tapahtumat ovat Sandhamnin pienessä saaristolaisyhteisössä, johon uusi tulokas, öykkärimäinen riskisijoittava Carsten Larsson, rakennuttaa ökyhuvilan ja vähät välittää saarelaisten perinteistä. Rakennuksella sattuu outoja vahinkoja ja Carstenin tupaantuliaiset päättyvät katastrofiin ja yhden henkilön kuolemaan. Aikaisemmasta kirjasta tuttu poliisi Thomas Andreasson ja hänen paras ystävänsä Nora Linde onnistuvat paljastamaan ja pysäyttämään varjoissa piilevän pahuuden.

Kirjassa kuvataan öykkärimiehen vaimon ja lasten elämää, joka ei ole helppoa. Heidän ja palvelusväen on oltava juuri niinkuin isäntä määrää. Hänen käyttäytymisensä aiheuttaa raivoa naapureissa ja lähiympäristössä. Myös poliisi Andreasson miettii, tekeekö hän tätä työtä eläkkeelle saakka. Kirjassa oli tapahtumia paljon, se oli mielenkiintoinen ja helppolukuinen. Jos nyt pokkari voi olla "helppolukuinen" kun kirja ei aukea kunnolla.

Aino Kallas: Sudenmorsian

  

Sudenmorsian on vuonna 1928 ilmestynyt hiidenmaalainen tarina Aalosta, naisesta, joka verensä vetoa totellen muuttuu vainotuksi ihmissudeksi. Priidik-niminen metsävahti näkee nuoren Aallon pesemässä lampaita ja kiinnittää huomiota siihen, kun lampaat eivät pyristele häneltä pakoon. He menevät naimisiin ja saavat tyttären. Sudet vainoavat kylää ja herättävät paljon vihaa. Eräässä sudenajossa Aalo tuntee mielessään suden kutsun. Sudet ilmestyvät myöhemmin hakemaan hänet luokseen ja Aalo alkaa viettää kaksoiselämää; päivät hyvänä vaimona ja äitinä ja yöt vapaana ja villinä sutena. Kun Priidit saa selville totuuden, hän karkottaa Aalon luotaan. Kun kyläyhteisö vihaa susia, on Aalonkin kohtalo sinetöity. 

Paljon kirjoja lukeva kirjallisuuspiirin ystävä suositteli tätä kirjaa ja kertoi lukeneensa sen ensimmäisen kerran aivan nuorena. Hiukan epäilleen otin kirjan mutta jo ensimmäiset sivut alkoivat kiehtoa. Tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun Viroon ja Kallaksen kieli tässä on erään bloggarin mukaan keskiaikaistyylistä ja vanhahtavaa. Mielestäni se oli tosi kiehtovaa. Nykyään ostan tosi harvoin kirjoja itselleni mutta tämän ostan ja varmaan luen sen useampaan kertaan. Katsoitteko tarkemmin kannessa olevan kirjan nimen. Jos ei tietäisi nimeä, ei kovin nopeasti se aukenisi.

Camilla Grebe: Horros

  

 Ruotsi on näköjään dekkarikirjailijoiden maa, tämänkin kirjan kirjoittaja on ruotsalainen. Kirjan päähenkilöinä on 18-vuotias Samuel, joka pakenee Tukholmasta pilattuaan huumediilin. Hänen äitinsä Pernilla kuuluu Vapaakirkkoon ja on valmis kyseenalaistamaan uskonsa, jos vain voi auttaa poikaansa. Rikostutkija Manfred Olsson tutkii kahta huumerikosta, kun hänen, Samuelin ja Pernillan tiet risteävät.

Ystäväni Leena toi minulle tämän kirjan, joka oli vienyt hänet mukanaan.  Mua häiritsi alussa niinkin pieni juttu kuin tosi lyhyet kappaleet. Jatkoin kuitenkin lukemista ja pääsin lähes 600-sivuisen kirjanloppuun muutamassa illassa. Tykkäsin.

Lina Bengtsdotter: Annabelle

  

Tätä kirjaa suositteli puolestaan serkkuni Hilkka, eikä turhaan. Kirjan oli erilainen dekkari.  Nuori ja kaunis Annabelle asuu pienellä ruotsalaisella paikkakunnalla äitinsä ja isänsä kanssa. Äiti Nora on hyvin ankara kotiintuloajoista ja etsinnät käynnistyvät, kun Annabelle ei palaa viina- ja huumehöyryisistä bileistä. Katoamista alkavat tutkia Tukholmasta kutsutut Charlie  ja Anders. Kirjassa etsitään Annabelleä, Charlie palaa katoamista selvittäessään lapsuuden kotipaikalle rankkoihin lapsuudenkokemuksiin. Tarinassa kulkee "mukana" myös Alicen ja Rosan tarina, jota ihmittelin lähes loppuun saakka. 

Bengtsdotter on aikaisemmissa kirjoissa "esitellyt" Charlien, joka on melko tyypillinen rikostutkija mutta naispuolinen. Mahdollisen rikoksen selvittelyssä paljastuu muitakin salaisuuksia, jotka eivät liity suoraan katoamiseen. On tosi hankala kirjoittaa dekkarista, kun ei voi kertoa liikaa juonesta. Tästä kirjasta tykkäsin enemmän kuin Horroksesta. Saatan lukea Bengtsdotterin aikaisempiakin kirjoja. 

Toukokuu on ollut dekkarien aikaa. Kesäkuun yhtenä aiheena on 1700-luvulla käyty Pohjan sota, joka oli suomalaisille raskasta ja kauhistuttavaa aikaa. Luen parhaillaan Kirsti Loukolan Kiljukotkaa ja seuraavaksi Teemu Keskisarjan Murhanenkeli; suuren Pohjan sodan ihmisten historia. Näiden kirjojen jälkeen katselen 1700-luvun alkupuolella eläneiden esivanhempien tietoja tarkemmin.

Olimme eilen muistaakseni Finlandiatalolla kuuntelemassa Kyösti Mäkimattilaa ja Kaartin soittokuntaa. Tykkään oikein paljon Kyöstistä ja onneksi satuimme katsomaan Alfa-Tv:stä tuon syksyisen konsertin. Katsoitko sinä? Oli hyvä kun ei tarvinnut lähteä niin kauas vaan sain istuskella aivan rauhassa kotona. Kyösti sanoi, että hän olisi valinnut häävalssikseen Akselin ja Elinan häävalssin, jos olisi itse saanut valita. 

Tuosta Elinasta tuli mieleen alakouluni ekaluokkalaisten luokkakaverien nimet, jotka hyvin kuvastavat meidän ikäisiä: Kaija-Liisa, Marja-Leena, Irja, Saimi, Irma, Riitta, Helena, Hanna, Leila ja minä Elina. Pojat olivat Matti, Heikki ja Mikko, aikamoinen naisvalta luokassa. Tokaluokkalaisten tyttöjen nimet ovat Annikki, Marjatta, Pirkko ja Sinikka. Hyvin olivat vanhemmat valinneet nimet, ei ainuttakaan samannimistä luokassa.

Toista oli esim. 70-luvulla, kun monessa huushollissa oli Mika. Kun yksi äiti huusi Mikaa syömään, useampi lähti kotiin kutsun saatuaan. Mulla ei ole ollut kouluaikana eikä työvuosinakaan nimikaimaa. Kun alle kaksikymppisenä olin töissä sairaalassa naisten sisätautiosastolla, siellä oli silloin tällöin potilaana Elina, joka oli syntynyt 1800-luvun loppupuolella. Sain useampia kaimoja 80-luvulla. Sen huomasin, kun kaupassa joku äiti huikkas tiukasti tyttärelleen, että Elina, tuu pois karkkihyllyltä! 

Jos tässä kuvassa oleva satut lukemaan tämän blogijuttuni, kommentoi! Ei tarvi kirjautua eikä ilmoittaa nimeäsikään.

Kyllä mies kuuntelee!

Pitäähän mun heti tuoreeltaan kertoa yhdestä äitienpäivälahjasta. Osaatteko kuvan perusteella sanoa, mikä Miehen antama lahja on? 

   

Tämä on mun haaveilema metallinilmaisin, jota Mies tuossa pitelee. Kyllä Mies on mun ääneen sanotut haaveillut kuullut. Meidän asuinpaikka on yli 200 vuotta vanha ja varmaan on tänä aikana maahan pudonnut ja jäänyt tavaraa. Tässä onkin ensimmäiset löydöt. Näitä arvelimmekin löytyvän navetan ja entisen riihen väliltä.

    

On erittäin epätodennäköistä, että löytäisimme vaikkapa 1500-luvulta olevan hienon emännän korun. Eihän täällä ole silloin kukaan vielä asunut. Mutta hevosenkenkien lisäksi löytyy varmaan vielä rautanauloja ja lisää raudanpaloja. Ei tämä etsintä ole aivan tämän päivän haave. Äitini kertoi usein, että hän 40-luvulla pudotti sormuksensa kotini heinäladon eteen, kun oli purkimassa heinäkuormaa. Sormuksia oli etsitty eikä löydetty silloin eikä ole löytynyt vieläkään. Ei vaikka on sanottu, että kyllä kulta löytyy ennen pitkää. En varmaan lähde enää niitä sormuksia etsimään, mutta oman tontin aion haravoida. On niin mielenkiintoista, kun metallinilmaisin ilmoittaa löydöstä. 

Päivi Laakso: Sääskenpyytäjät

  

"Tornionjokilaaksossa iäkäs pariskunta elää ehtoovuosiaan. Koko ikänsä sairastellut emäntä joutuu yllättäen huolehtimaan huonoon kuntoon menneestä miehestään. Puolison käytöskin muuttuu - lompakko saattaa löytyä uunista, ja lääkärireissuista tulee todellisia seikkailuja". Näin takakannessa. Kolme lasta ovat muuttaneet pois ja pariskunnan arki menee vanhan kaavan mukaan seinäkellon vetämisineen ja kinasteluineen. Kirjareppublogin kirjoittaja kertoo, että pariskunnan puuhia ja sanailua Laakso kuvaa niin todentuntuisesti, että on kuin istuisi itse vanhusten pöydässä syömässä pottuja ja poronlihaa ja kuuntelemassa heidän jokapäiväistä kärhämöintiään. Samat fiilikset oli myös minulla.

Kun mies joutuu sairaalaan ja kuolema on lähellä, arkiset askareet loppuvat. Äiti pyytää Oslossa asuvaa taitelijatytärtään saapumaan kotiin. Loppuosa kirjasta on tyttären näkökulmasta. Hän lähtee vastentahtoisesti ja samalla nousee pintaan lapsuudenkokemukset, jossa "ei ole koskaan nähnyt isän rikkovan tavaroita. Hän rikkoi vain lapsia".

Raijan Kirjareppu-blogissa on kerrottu enemmän kirjasta.

Kirjan alkuosa eli pariskunnan arkinen elämä oli aivan mukavaa luettavaa. Taitelijatyttären pohdinnat olivat niin vaikeaselkoiset, että harhailin niiden läpi saamatta mitään. Tämä kirja oli kirjallisuuspiirin läksynä, jossa piti lukea psykologinen kirja. En valinnut tätä vaan Fossumin kirjan, josta kerroin maaliskuun kirjahyllyssä. Mutta tämän kirjan kannesta tykkäsin.

Kaari Utrio: Karjalan kruunu

  

Olen varsinkin takavuosina lukenut paljonkin Utrion kirjoja mutta tämä on jäänyt lukematta. Kirja on julkaistu jo vuonna 1978. Otin sen kirjahaastepöydältä, jolloin tulee luettua 'vuosien 0-1499 aikaan sijoittuva kirja'. Kirjassa ollaan Hämeen linnassa, Turussa, Laatokan rannalla, Pirkkalan Hillissä ja Ruotsin valtakunnassa. Hämeen linnanpäällikön 12-vuotias tytär Anna naitetaan Turun Haukan kauppiastalon haluttomalle pojalle Halvarille. Taloa hallitsee pojan äiti Barbara Catillina voimakkaalla otteella vaikka siihen aikaan ei suopeasti katsottu naista talon johdossa. Haukan perheeseen naitetaan myös Filippa Tummasilmä. Heidän lisäkseen tarinassa on hiukan liikaa porukkaa, jotka jotenkin pystyi hallitsemaan, kun eri luvuissa on eri paikkojen tapahtumia. En tykännyt Karjalan "ristiretkeen" liittyvistä julmuuksista enkä myöskään Ritariksi lyödyn Halvarin Ruotsin vuosista valtakunnan juonitteluista. Tykkään lukea historiallisia romaaneja mutta 1200-luku oli hiukan liian kaukana, en jaksanut täysin perehtyä sen ajan tapahtumiin.

Sukkakirjat

  

Kirjastohan on oikea aarreaitta eikä siellä ole pelkästään romaaneja. Tytär pyysi pitkiä villasukkia, kun kyselin, mitä voisin kutoa. Nämä kirjat selasin mutta löysin kuitenkin ohjeen netistä Garnstudion sivuilta.

Kristiina Vuori: Viipurin valtiatar

  

Tämän kirjan mukana menin 1500-luvun alkupuolen Viipurin linnaan. Seurasin Erik Turenpoika Bielken leskirouva Gunillan elämää kahden vuoden ajan, jolloin hän otti Viipurin hallintaansa. Miespuoliset valtaa tavoittelevat aateliset eivät voineet uskoa, miten kahdeksan lapsen äiti ja leski johtaa sotajoukkoja ja neuvottelee rauhasta venäläisten kanssa. Mutta Gunilla toimi eivätkä venäläiset valloittaneet Viipurin aluetta.

Kirjassa on melko vähän hänen työstään Viipurin valtiattarena. Se on ensisijaisesti kirja Gunilla rakastavana naisena ja lapsikatraan äitinä. Kirsin kirjanurkka-blogissa on hienosti kerrottu enemmän kirjasta. Kirjan Gunilla on ollut oikeasti Viipurin valtiatar ja kirjan tapahtumissa on oikeaa historiaa mukana. 

Dan Brown: Inferno

  

Symbologian professori Robert Langdon herää keskellä yötä firenzeläisessä sairaalassa haava päässään. Hän ei muista mitään parista edellisestä vuorokaudesta - ei myöskään merkillisestä esineestä, joka on piilotettu hänen takkinsa vuoriin.  Pian hänen perässään on joukko aseistautuneita takaa-ajajia. Langdon pakenee hänet sairaalassa pelastaneen nokkelan naislääkärin kanssa ja he selvittävät hänen hallussaan olevien symbolien merkitystä ja miksi Langdon on Firenzessä.

Kirjan alussa tapahtuu paljon mutta sitten pitäisi olla ko. kaupungin tunteva tai ainakin siellä vieraillut, että pysyisi vauhdissa mukana. Eikä olisi ollut haitaksi vaikka olisin lukenut Danten Jumalaisen näytelmän. Heille kuitenkin selviää, että heidän on löydettävä hullun neron kätkemä vaarallinen aine oppaana tuo Danten näytelmä, näin ainakin käsitin. 

Kylläpä sattuma kuljetti mua, kun ennen koronaa lainasin tuon kirjan. Tuossa kirjassahan yritetään estää viruksen leviämisen, joka totaalisesti lopettaisi maapallon väestön kasvun. Eihän nyt sellaista aikaa eletä vaikka karanteenissa ollaan mutta voisihan meillä olla noinkin vaarallinen virus leviämässä. Kun tuo seikkailijapari lähti vielä Venetsiaan, luin loppuosaa kirjasta selaillen. En jaksanut ottaa vastaan kaikkia symbolien merkityksiä ja maantiedon oppitunteja.

Nora Roberts: Myrskyvaroitus

  

Kun olin lukenut kirjastosta lainatut kirjat, pengoin omaa kirjavarastoani. Tämän kirjan olen todennäköisesti ostanut matkalukemiseksi, aloittanut lehtien nurkkataitosten perusteella lukemisen mutta jättänyt kesken. Valokuvaaja Autumn Gallagher saapuu lomailemaan tätinsä syrjäiseen majataloon, joka on ollut hänelle jo lapsuudesta rakas paikka. Pikkuhiljaa Autumn huomaa, ettei kaikki olekaan niin idyllistä, miltä alussa näytti. Hän yllättyi, kun majatalossa oli samaan aikaan hänen suuri rakkautensa, joka hylkäsi hänet kylmästi. Eräänä yönä myrskyn raivotessa yksi vieraista murhataan ja Autumnin huoneesta oli etsitty filmirullaa. Myrskyn vuoksi majatalo oli eristyksissä ja asukkaat tiesivät, että yksi vieraista on murhaaja. Murhaaja selvisi ja myös muutakin mutta sitä en kerro, jos joku teistä haluaa lukea kirjan. Kirjan kannessaa oli maininta "Nro 1 New York Timesin ja USA Todayn bestsellerlistoilla". Mun mielestä oli aika kevyt kirja mutta sehän ei estä nousua tuollaisille listoille. 

Meidän pihapiirihän on entinen maalaistalo ulkorakennuksineen. On myös navetta, jonka karjakeittiössä on nyt sauna ja pukuhuone. Varsinaisessa navettaosassa ei ole enää välikattoa, kun se oli romahtanut vesikaton reikien takia. Vesikatto on korjattu, karsinoiden ja lehmien parsien puuosat poistettu ja sontaloorit täytetty betonilla. Navetta onkin oivallinen varastopaikka.

Muutama viikko sitten esitin Miehelle toivomuksen, että siivottaisiin karsinan paikasta karikkeet pois ja laitettaisiin lattialle vanhoja mattoja. Siinä olisi pikkulapsille yksi erilainen leikkipaikka. Mies putsasi karsinan ja suunnitteli tekevänsä uuden aitauksen reunoille. No, homma repesi käsistä ja nyt meillä on kesähelteille viileä kesäkamari. Omasta varastosta löytyi seinäpaneelia, samoin pojan raksalta ja hiukan piti osaa paikalliselta sahalta. Kaikki muut ovat kierrätettyä:

Pöytä löytyi aikanaan aitasta, tuolit olivat Miehen vaarin ja tytär maalasi ne ensimmäiseen vuokrakämppäänsä. Jääkaapin ostin terveyskeskuksen poistotavaroista. Matto on ikivanha.

  

Lasten pöytä (ent yöpöytä) on mun ensimmäinen työ kansalaisopiston puutyöpiirissä 70-luvulta. Poika maalasi aikanaan oman värisekseen. Mies sai pikkutuolit lahjaksi eräältä asiakkaalta. Maton teetin 35 vuotta sitten meidän edellisen talon keittiöön.

  

Tämän penkin historiaa emme varmasti muista mutta on saattanut olla talossa.

  

Peilipintainen kello on Miehen kotoa poikamieskämpästä ja on odottanut lähes 40 vuotta, että Mies ottaisi sen taas omakseen.

  

Miehen työpaikalla olleelle radiollekin löytyi hylly aitasta.

  

Tytär on tehnyt yläasteella nuo South Park-hahmot. Hain ne aitan vintiltä, putsasin ja laitoin navetan puolelle. Halusin yllättää pikkupojat. Kun kaksivuotias tuli navettaan, hän katsoi silmät suurina ja sanoi moneen kertaan: Puita, puita, puita! Sauna- ja hellapuita kun on yhdellä seinällä isot pinot. No, kyllähän poika myöhemmin vilkaisi näitä kummajaisiakin. Ei sitä aina tiedä, mikä pieniä kiinnostaa!

  

Kesäkamarin tekemisessä ei raha paljon vaihtanut omistajaa. Samin saha ja Markus-sähkömies laskuttavat muutaman kympin tai satasen.

Meillä on kaikilla rakennuksilla omat nimet, niin tälläkin kesäkamarilla. Mies nimesi sen heti rakentamisen alkuvaiheessa. Sehän on tietenkin KARSINA.