Perjantaina olin hiihtolenkillä ja siellä muistelin kouluaikaisia hiihtelyjä. Siitä se muistelu laajeni muillekin oppiaineille kuin voimistelu (se ei ollu mun aikana liksaa). Keskityin tuohon muisteluun niin syvällisesti, että osaa hiihtoladusta en muista hiihtäneenikään. Otin kuitenkin todistuskappaleen lenkistä.

hiihtolatu.jpg

Mun koulunkäynti oli kokonaisuudessaan sujuvaa. Tein läksyni, mutta en turhia pingottanut. Opettajista on päällimmäisenä mukavat muistot. Jälkeenpäin olen vasta muistanut, että yhden talven mua kiusattiin koulussa, mutta ei kait siitä mitään traumoja jäänyt. Meitä oli kolme tyttöä, jotka sulassa sovussa kirjoitimme muistaakseni tokaluokalla söpölle luokkakaverillemme Matille rakkauskirjeet. Jostain syystä Matti vastasi mulle ja ylemmänluokkalaiset olivat saaneet siitä vihiä. Se oli yhtä kiusaamista lähes koko talven. No, eivät saaneet ainakaan itkemään. Olin ainoana tyttönä kotona kolmen velipojan koulussa.

Hiihtäminen sujui ja ei

Ensimmäinen hiihtoreissu koulussa on kyllä jäänyt mieleen. Ekaluokalla ennen joulua mulla oli vielä vanhat vankkusukset. Niillä ei kovin liukkaasti sujuteltu, kun kengät eivät meinanneet pysyä vankuissa. Olen joulukuun loppupuolella syntynyt ja silloin vielä kuusivuotiaana aika pienikokoinen. Minä en pysynyt joukon mukana vaan jäin yksin perässähiihtäjäksi. Kun en jaksanut hiihtää muiden mukana, suivaannuin ja hiihdin suoraan kotiin, joka oli siinä matkan varrella. Illalla pelkäsin, että mitähän opettaja sanoo seuraavana päivänä. En muista, että sanoiko mitään mutta olis saanu pyytää multa anteeksi.

Ei tullut pesäpalloilijaa

Pesäpallosta mulle jäi oikein trauma, joka vaati myöhemmin perusteellista käsittelyä. Mun kouluaikana aina kaksi parasta tyttöä valitsi vuorohuudoin joukkueen. Minä olin aina suurinpiirtein kolmen viimeisen joukossa. Eikä tässä kaikki. Meitä oli oppikoulun liikuntatunnilla kaksi vasenkätistä mutta vain yksi vasurin räpsä. Vaikka kuinka etukäteen sanoimme, että huutakaa meidät eri puolelle, ei aina näin käynyt. Kokeilkaapa pitää kentällä vääränkätistä räpsää. Jos saatte pallon kiinni, ottakaa räpsä pois kädestä, että pystytte heittämään. Varmana juoksija ehtii pesälle ja kiitoksia ei omalta joukkueelta kuulunut.  

Kun lapset olivat pieniä, ostin ittelleni vasenkätisen räpsän ja sain heitellä palloa oikeasti. Myös vasuripojallani oli oma räpsä. 

Eikä tullut taiteilijaa
Kouluaikana valittiin aina piirustustunnilla hyviä piirustuksia luokan seinälle. Yhden kerran sain oman piirustuksen. Tätä kunniaa himmensi hiukan se, että yritin tehdä samanlaisen maiseman, mikä kotona meidän ainoassa taulussa oli. En tietenkään kertonut, mistä piirustuksen idea syntyi. Olisi pitänyt säilyttää tämä aarre ja kehystyttää omalle seinälle. Harmi.

Eikä laulajaa
Kansakoulun ekaluokan todistuksessa mulla on laulusta viitonen. Silloinhan piti laulukoe tehdä luokan aikana. Mun bravuurini oli pari vuotta Tiedän paikan armahan. Sitten ajattelin laajentaa repertuaariani ja lauloin On maista kaikista sittenkin -laulun. Opettaja keskeytti laulun ja sanoi, että vaihda helpompaan. Palasin taas alkuperäiseen lauluun. Koin tulleeni täysin nolatuksi ja siihen loppui julkinen esiintyminen yksinlaulajana.  Vaikka keskikoulun todistuksessa laulusta/musiikista mulla on yhdeksän, en muiden kuullen laula. Paitsi karaokea Miehen kanssa. Ei muuten oo hetkeen ehdottanut laulamista.

Mutta osaan tehdä käsitöitä
Ei noiden käsitöidenkään tekeminen alussa ollut helppoa. Se eka työ eli "paperimaton" pujottelu kyllä sujui mutta virkkaaminen ja kutominen oli työlästä, niinkuin kerroin. Kokeilkaapa oikeakätiset tehdä näitä töitä vasenkätisesti!! 

Minä oon minä ja kelpaan kyllä

Ilman pesäpallotaitoja olen pärjännyt nämä vuosikymmenet aivan hyvin, piirtää en osaa edelleenkään, mutta kopioida osaan. Laulun olen korvannut musiikin kuuntelulla ja teen sellaisia käsitöitä, mitkä kiinnostavat. Ajattelen niin, että osaan tehdä sitä, mitä muutkin ihmiset. Jotain huonommin ja jotain paremmin. Osaaminen on kiinni myös kiinnostuksesta. Koko työurani olen kirjoittanut ja lukemisessa olen niin hyvä, että se on usein syrjäyttänyt siivoukset, lenkkeilyt ja muut tarpeettomat työt. 

Miten suuri merkitys onkaan opettajalla. Hän voi kannustaa ja nostaa, mutta myös polkea. Parhaimmat opettajat opettivat mieliainettani historiaa. Vai oliko niin, että historia tuli mieliaineeksi opettajan vuoksi? Tiedä häntä.

Yksi ystävä jo ehti kommentoida ja sanoi, että mikä vaikutus on myös omilla vanhemmilla. Negatiivisissa asioissa varmaan vielä isompi. Itse yritän yhä edelleen ymmärtää, miksi sain äidiltäni niin vähän kannustusta. Hyvin kuvaavaa oli, kun menin iltalukioon. Hän sanoi, ettet sinä sitä kuitenkaan suorita loppuun. Saattoi tulla paineet näyttää, että kyllä kirjoitan ylioppilaaksi. Niinkuin kirjoitinkin. Olisihan sitä voinut kannustaa muullakin lailla.