Ei toki miljoonaa, mutta muutama sata omenaa saimme. Pitkän odotuksen jälkeen vasta tänä syksynä saimme enemmän kuin kymmenen omenaa. Omat omenat ovat olleet haaveena pikkutytöstä lähtien, kun näin niitä ensimmäisen kerran Rauman Lapissa äitini syntymäkodissa. Oli harmittavaa, kun vierailimme siellä kesäaikaan eikä omenat olleet silloin vielä syötäviä. Serkkutyttöni sai syödä omenoita mielin määrin!

Innokkaana tein ensimmäiset omenasoseet; otimme siemenet pois, pehmensin Mehumaijassa ja pyöritin sosemyllyssä ja keitin jonkin aikaa hillosokerin kanssa. Oli kivaa. Kuivasin siivuja kuivurilla tuntitolkulla. Saa nähdä olenko nyt kuivanut riittävästi, kun viimesyksyiset omenat homehtuivat. Sitä sattuu.

Tein muutaman purkillisen omenamarmeladia vaikkapa kääretorttuja varten. Omenamehua, omenasiivuja ja omenapiirakoita on pakasteessa. Innostus on jo laskenut, kun noita omenoita riittää ja riittää ja.... 

Tässä vaiheessa ei riitä, että omenoita on maha täynnä. Alkaa olla pian pääkin täynnä. Tämä viimeinen ei ole valitus vaan toteamus, että alkaa jo kyllästyttää. Olen silti erittäin tyytyväinen omenasatoon. Ylimääräisillekin omenoille löytyy ottajat:

Näille riistakameraan tallentuneille hirvikaksosille varmaan kelpaisi niin punakanelit kuin ananaskanelitkin. 

Jos ensi vuonna tulee enemmän, silloinhan voin viedä omenoita mehuasemallekin.

Säilöessäni saan hiukan samaa tunnelmaa, mitä on Maija Asunta-Johnsonin kirjassa Punapukuisen naisen talo. Siinä Wienissä työskennellyt Maija kertoo elämästään unkarilaisessa pikkukylässä, josta on ostanut talon loma-asunnokseen. Kirjassaan hän kertoo paljon myös puutarhasatonsa säilömisestä.