On se kumma, kun oman asunalueen kiinnostavat paikat tulee koluttua vasta, kun saa vieraita ja yrittää järjestää jotain ohjelmaa. Onneksi Helena tuli ja niinpä pyöräilimme meidän vanhaan pappilaan.
Kirkkoherra ei ole tainnut asua täällä pariinkymmeneen vuoteen. Seurakunta myi talon, joka oli välillä aivan tyhjillään. Ehdin jo surra, että autiotaloksi tämä nyt jää. Onneksi aktiivinen pariskunta osti talon ja kunnosti pappilasta pitopaikan ja laittoi rippikoulutupaan vanhojen tavaroiden kirpputorin.
Käynti kirppiksellä oli samalla aikamatka omaan lapsuuteen. Niin paljon siellä oi muistoja herättäviä tavaroita. Kuka muistaa ajan, kun jauhot ja ryynit otettiin isolla kauhalla kippaavasta puulaatikosta ja punnittiin tämänsorttisella vaaalla. Myyjä valutti punnituksen loppupuolella ryyniä hissukseen tasalukemaan.
Muistan hämärästi, kun isän ja äidin kanssa menimme sukuloimaan hoijakalla. Me lapset istuimme tuolla takana.
Mustalais-Maija (niin silloin puhuteltiin) ja Vihtori kulkivat talosta taloon ja heidän omaisuutensa oli ikivanhoissa vaunuissa.
Nämä kelpaisivat varmaan tämän päivänkin lapsille. Meinasin kirjoittaa, että kelpaisivat pojille, mutta tänä tasa-arvon aikakautena ei näitäkään leikkikärryjä saa merkata poikien omiksi.
Vanha pappila
Vaikka talo on pitopaikka, sinne on hienosti laitettu myös myytäviä tavaroita. Kumman ostaisin?
Tuo patsas olisi varmaan mun, mutta sinne se vielä jäi. Saattaa tässäkin päteä se, että nopeat syövät hitaat. Jos menen tekemään siitä kauppaa, saattaa joku ehtiä ennen mua.
Kun tytär joskus muuttaa isompaan asuntoon, hän hakee pianonsa. Tämän voisi hankkia, mutta meidän oven ja seinän väliin se ei sopisi.
Kotiin kylätietä
Tämä on mun sielunmaisema eli tässä mieleni lepää.
On meillä omat Hiljaiset sillat.
Sellainen retki tällä kertaa.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.