Kyllähän voi jo traditioksi sanoa piparien leipomisen itsenäisyyspäivän aikaan ystävämme Helenan kanssa. Nyt oli jo seitsemäs kerta, kun tämä tiimimme hoiti homman kolmessa tunnissa. Pipariresepti on keskikoulun kotitaloustunnilta eikä ole 50 vuoden aikana vaatinut päivitystä. Työnjakokin on pysynyt samana:
Minä kaulin taikinan
Helena tekee piparit
Tämä onkin vaikein vaihe koko leipomisessa; mitä muottia käytetään? Ei ole aina helppo valinta. Näillä muoteilla on taipumus lisääntyä meidän markkinapäivänä eikä vanhoja malta laittaa pois.
Mies paistaa piparit ja vahtii tarkkana, etteivät pala.
Tällä kertaa meinasi yksi pellillinen palaa, kun sattui välikohtaus. Annoin vieraallemme vaniljatankojen säilytysputken, jolla sai tehdä pienen reiän nimipipareihin. Koska näihin isoihin pipareihin "kirjon" tomusokerikuorutuksella nimet ja laitan ne kuuseen, pitää olla reikä lankaa varten. Eihän vieras hokannut, että se putkilo on lasia eikä muovia ja avasi korkin aika rouvisti. Niin oli lasinsirpaleita siellä sun täällä. Ei auttanut kuin keskeyttää leipomiset ja siivota alue tosi tarkasti.
En viittinyt sanoa, että siinä mulla toinen tohelo, kun olin just itte toheloinut toises asias.
Siinä leipoessa puhuimme Saara Aallosta, Imatrasta, omista asioistamme ja kuuntelimme Teemu Roivaista. Mukavaa oli.
Nyt meiltä löytyy kaiken sorttisia pipareita; on sydämiä, kaneja, ankkoja, muumia, enkeleitä ja tietysti kunnon pipareita. Loppu hyvin, kaikki hyvin.
Huomenna emme tee jouluvalmisteluja vaan vietämme itsenäisyyspäivää. Sukankudin ei ole jouluvalmistelua.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.