Keväällä kirjoittelin, että jätän sukulaiset rauhaan kesän ajaksi. Nämä sukututkimukseen liittyvät sukulaiset. Eihän siitä mitään tullut. Useamman kerran viikossa olen istunut tietsan ääressä ja selvitellyt sukuja.

Ettei tämä harrastus ole kokonaan kuolleiden kanssa seurustelua, olen ollut yhteyksissä pikkuserkkuihin aikaisempaa enemmän. Neljän naisen serkku- ja pikkuserkkuporukka kutsuimme itsemme mun isän äidin Maria Venlan lapsuudenkotiin, jota isännöi pikkuserkkuni.

aa%20isun%20koto.jpg  

Isoäitini Maria Venlan isä oli köyhä torpan poika, joka teki kaksi pitkää työreissua Kanadaan, sai tienatuksia talorahat ja osti tämän talon ja maita edellisen vuosisadan vaihteen tienoilla. 

Yhä taaksepäin suvuissa

Vanhin tiedossa oleva äidinäidinäidin..... äitini on Maria Matintytär Seppä, joka on syntynyt noin 1660 Köyliössä ja on 10 polven takana. Isälinja onkin paljon lyhyempi, koska 1835 syntyneen Matti Valpurinpojan isästä ei ole tietoa. Valpuri ei ole papille ilmoittanut, kuka on Matin isä. Teetin velipojallani isälinjatestin, jos vaikka sitä kautta saisi osviittaa tästä piilossa olevasta esi-isästä. Äitini yksi sukuhaara on selvitetty Ruotsin kautta 1300 -luvun Liivinmaalle. Se selittää, miksi mun perimässä on suomalaista 78%, skandinaavista 17 % ja itäeurooppalaista 4% ja itä-eteläeurooppalaista 1 %.

DNA -tutkimus tuo lisätietoa

Olenkin kirjoitellut, että teetimme molemmat DNA-tutkimukset; minä äitilinjan ja serkkutestin, Mies isälinjan ja serkkutestin. Serkkutestillä etsitään geneettisiä serkkuja kaikista esipolvilinjoista. "Serkkujen" löytyminen perustuu siihen, että heillä on yhteisistä esivanhemmista periytyvää geeniperimää minun kanssani. Meillä molemmilla on noin 3000 geeniserkkua, joista tunnemme vain muutaman. Tosin olen muutaman kanssa nyt sähköpostituttuja ja selvittelemme yhdessä sukuja ja sitä, kuinka kaukana meillä on yhteiset esivanhemmat.

Tulikin mieleen, että moni kiihkosuomalainen hämmästyisi ehkä, jos teettäisi DNA-testin. Saattaisi ilmetä, että ei sitä niin sataprosenttisen suomalaisia ollakkaan.

Yksi suku hukassa

Tämä DNA -juttu sai alkunsa siitä, kun Miehen isän isän sukua ei ole löytynyt etsinnöistä huolimatta. On selattu kirkonkirjoja ja tutkittu sota-arkistoa ilman tulosta. Vaari syntyi omien tietojensa mukaan Terijoella v 1913. Vallankumouksen (Venäjän?) melskeissä valkoisten puolella ollut isä tapettiin ja äiti joutui kahden poikansa kanssa vankileirille Volgan varrelle. Siellä toinen pojista kuoli. Kun äiti ja vaari pääsivät palaamaan, äiti kuoli pietarilaisessa sairaalassa. Konsulaatin rouva vei vaarin Suojärvelle Perkjärven lastenkotiin, josta hänet otettiin kasvatiksi Peräseinäjoelle. 

Miehen DNA-tutkimuksen odotimme tuovan edes kaukaisia sukulaisia, mutta ainuttakaan osumaa ei tullut. Sitten teetimme tarkemman snippitestin, joka tarkensi haploryhmän. Tämäkään ei tuonut tietoa suvusta. Ainoastaan sen, että sukujuuret viittaavat Etelä-Baltiaan. Nyt olemme teettäneet kolmannen vielä tarkemman testin. Olen liittänyt Miehen lisäksi sellaiseen fb:n ryhmään, jossa on asiantuntijoita juuri tuolta alueelta. Jos nämäkään eivät tuota tulosta, saatamme jättää selvittelyn siihen. Mutta mielenkiintoista tämä on!

Sukututkimukseen hurahtaneet ovat sellaista porukkaa, että aina autetaan toista. Ei tarvi kuin kysellä facebookin ryhmissä jostain itselle epäselvästä asiasta, aina saa apua ja monet näkevät vaivaa asian ratkaisemiseksi. 

Eikä tässä kaikki

Äitini kertoi paljon lapsuus- ja nuoruusvuosistaan ja me kyllästyneinä emme kuunnelleet. Kuulimme kyllä. Äitihän kirjoitti mun pyynnöstä muisteluksensa, jotka ovat nyt kirjana. Viime viikolla huomasin, että Sastamalassa on vanhojen talojen avoimet ovet. Yhtenä kohteena oli tämä talo, jossa kävin:

aa%20haapaniemi.jpg  

Äitini on ollut tällä Haapaniemen tilalla karjanhoitoharjoittelijana vuonna 1937. Tilalla ei ole enää karjaa vaan talo on juhla- ja pitopaikka Haapaniemen Pidot. Oli tosi mielenkiintoista tutustua taloon ja jutella talon nykyisen isäntäväen kanssa. Talo on aivan ihanalla paikalla Rautaveden rannalla. Kyllähän ovat maisemat muuttuneet äidillä, kun hän muutti Etelä-Pohjanmaalle. 

Nuo Sastamalan avoimet ovet ja sorsastuksen aloitus osuivat samalle päivälle. Se tarkoitti sitä, että lähdin yksin ajelemaan. Menomatkalla harhailin tunnin ylimääräistä, kun katsoin osoitteen netistä jostain info-sivuilta. Kuljin Google Mapsin mukaan ja käännyin aina, kun mapsin rouva kehotti. Ihmettelin, voiko tämä olla nopein reitti, kun ohitimme Sastamalan keskustan. Ajoin yhä pienenevää soratietä, kun Mapsin rouva sanoi pienen kinttupolun kohdalla, että olen perillä. Jatkoin kuitenkin matkaa ja ajattelin, että kait mut ohjataan jotain reittiä perille. Eipä ohjattu. Sitten löysin netistä toisen osoitteen, joka oli sitten se oikea osoite. 

Tälle harhailulle oli selityksenä Sastamalan kuntaliitokset. Tämän talon Haapaniementie-osoite oli pitänyt muuttaa, kun yhdistyneessä kunnassa oli toinen samanniminen tie. Meille ei nuo osoitteenmuutokset ole mitään uutta. Kahden kuntaliitoksen vuoksi meillä on menossa kolmas osoite, vaikka olemme asuneet koko ajan samassa paikassa. 

Kyllähän tällaiselle tasaasen maan asujalle olivat nuo Sastamalan pienet tiet kammottavia. Jyrkkiä mutkia ja isoja mäkiä. Huh!