Olin eilen tyttären kanssa Takalan marjatilalla poimimassa mansikoita. Aivan itte! Tuossa otsikossa olisi pitänyt Maija olla ekana, kun hänen aloitteestaan lähdin sinne. Mutta tuo sanajärjestys rimmas paremmin. Meillä itsellä oli vielä pari vuotta sitten noin 100 mansikka"puskaa",mutta lopetimme niiden viljelyn. Kylläännyimme kaikkiin työvaiheisiin, tuholaisten kyttäämiseen ja homehtuneiden marjojen keruuseen. Viimeinen tikki oli uutinen, ettei Suonenjoella ole enää yhtään suomalaista poimijaa. Kun näin on, miksi mun pitäis poimia? Vanhan naisen.
Tästä päätöksesta huolimatta lähdimme matkaan ja hämmästyimme.
Valtatieltä oli hyvät opasteet tilalle ja pienemmältä tieltä itsepoimintapaikkaan. Eipä oltu ainoita poimijoita.
Meidät ohjattiin aivan "kädestä pitäen" mansikkapenkin päähän ja mansikoitahan oli.
Maija ja mansikat ja minä kameran toisella puolella. Eikä kannettu laatikoita.
Marjatilan kioskissa oli meille raatajille korppukahvit. Mansikoiden vesipitoisuus on aika suuri ja sen huomaa jossain vaiheessa, kun niitä tulee popsittua ohi puntarin. Onneksi pellolla on puusee ja asiallinen käsienpesupaikka. Kyllä meitä ostajia on ajateltu.
Punnitus sujui
Kotimatkalla oli pakko pysähtyä kuvaamaan tätä tilataidetta. Tämähän on paljon mielenkiintoisempi kuin takana oleva siisti kuivaaja tai nuo sähköjohdot.
Eikä Mieskään ollut toimeton. Poimitut ja peratut mustikat odottivat säilöntää.
Pakkasessa ja purkeissa ovat.
Miks mä tämän jutun kirjoitin? No siksi, kun yllätyin niin hyvin järjestetystä ja sujuneesta poiminnasta. Tämä on Takalan marjatilan maksettu mainos, jossa me olimme maksajina, neljästä laatikosta kahdeksankymppiä. Torihintoja halvempia olivat vaikka lisäsin laskelmaan bensakulut. Ja mikä parasta. Vietin koko päivän tyttären kanssa. Ensin kirpparilla, sitten mansikkamaalla ja lopuksi kesäretken päätteeksi hyvät pihvit. Mutta näitä kuluja ei lasketa kilohintaan.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.