Kymmenisen vuotta sitten toivoin ja sain äitienpäivälahjaksi lämpökompostorin. Hyvin se on pelannut ja kompostimultaa on tullut joka vuonna puutarhaan laitettavaksi. Kompostorin hankintahinta on ajat sitten maksettu puolitetulla kaatopaikkamaksulla. Kaava-alueella kun roskis tyhjennetään kahden viikon välein mutta meillä kompostoritalouksissa vain joka neljäs viikko. Se oli hyvä lahja senkin takia, että Mies huolehtii siitä enemmän kuin minä. 

Tuon otsikon laitoin siks, kun se (kompostori, ei Mies) syö kaikki, mitä me emme syö. Niinkuin esimerkiksi aamupuuron lopun, kun koko annos ei maita. Ja yllättävän nopeasti sisältö muhiintuu mullan näköiseksi eli siirrettäväksi jatkokompostiin.

komppari.jpg  

Tätä kuormaa olin viemässä uuteen lämpölavaan, johon keväällä aion laittaa kasvamaan valkosipulia. Lämpölava on kätevä tehdä; pohjalle risuja, sen päälle perennan varsia, sitten palamatonta hevosensontaa, seuraavaksi tätä kompostimultaa ja kuorrutteeksi tavallista multaa.

Piti tähän laittaa toinenkin kuva mun kaurapuuron tekemisestä mikrossa, mutta hätäisenä poistin sen kameran tiedostosta ennenkuin siirsin sen koneelle. Tämä on tyypillinen esimerkki siitä, kun teen ensin ja mietin vasta sitten. Ei ollut eka kerta, eikä viimeinenkään.

Ystäväni Hannele kertoi, että heillä aamupuuro valmistetaan mikrossa, kun minä teen sen kattilassa. Kokeilin myös mikropuuroa ja siitä olisin laittanut kuvan. 

Ohjeessa sanottiin, että kannattaa välillä sekoittaa lautasella olevia puuroaineksia. Avasin mikron ja kas kummaa. Lautasella oli reunoja myöden pitsimäisesti hiutaleita ja pääosa puurosta pois lautaselta. Ihmettelin, miten hiutalepaketin kylkeen on laitettu näin toimimaton ohje. Aikani tuumattuani tulin siihen tulokseen, että mikroon olisi pitänyt varmaan laittaa kylmä vesi ja hiutaleet. En syönyt sinä aamuna puuroa mutta komppari sai tavaraa. Mutta olisi ollut mukava laittaa kuva mikrosta ja hupaisesta puurolautasesta.

Minkähän takia pitää kirjoitella näistä epäonnistumisista? Pitäisi ottaa oppia Teemu Selänteestä, joka kertoi muistavansa kaikki tekemänsä maalit. Ottelujen jälkeen hän kävi läpi ne onnistuneet maalintekotilanteet eikä tuskitellut tehtyjä mokia. Tästä sain aasinsillan toiseen aiheeseen:

Menin 18 -vuotiaana ensimmäiseen vakipaikkaani meidän keskussairaalan naisten sisätautiosastolle, niinkuin olen moneen kertaan jo kirjoitellut. Tällä viikolla entinen työkaverini Liisa kutsui vanhassa keskussairaalassa samalla osastolla työssä olleet yhteiseen tapaamiseen. Odotan tätä oikein innolla, sillä ensimmäisestä 6 vuotta kestäneestä työpaikasta on eniten yksittäisiä muistoja. Kuinka ollakkaan, iso osa näistä muistoista on tehtyjä mokia, jotka silloin oli kamalia mutta nyt jo voin hymyillen muistella. Siitä tapaamisesta pitää sitten varmaan kertoilla.