Olen usein miettinyt, miksi pitää murehtia aivan turhasta. Eilen taas uutisoitiin, että armeijaan on mennyt uusi ikäluokka. Muistelin sitä kun meidän poika meni armeijaan Säkylään ja minä kotona murehdin, kuinkahan hän pärjää siellä. Eikä tämä ollut ensimmäinen murehtimisen paikka.

Meillä on kaksi lasta, poika vanhempi ja tytär nuorempi. Kun vein pojan äitiysloman jälkeen eka kerran päivähoitoon, murehdin sitä, jos pojalla on siellä paha mieli ja kova ikävä. Ei näyttänyt olevan. Kun veimme tyttären hoitoon, ei mulla ollut samanlaista tunnetta. Hän oli hoidossa samassa paikassa veljensä kanssa.

Vuodet kuluivat ja pojalla alkoi koulu. Murehdin sitä, onko hänellä koulussa paha olla ja kiusataanko. No, ei ollut eikä kiusattu. Yllättävän äkkiä elinpiiri laajeni ja kavereista tuli tärkeitä.

Ja taas vuodet kuluivat ja poika meni armeijaan ja mietin, miten hän pärjää siellä. Hyvin pärjäsi. 

Jokaisen "eron" jälkeen on pitänyt oikein puhutella itseä ja kysellä, kummalla tässä on ikävä ja kumpi pärjää paremmin. Kun sain vastauksen, olo helpottui. Tästä kaikesta voisi varmaan luulla, että olen oikein takertuva äiti, joka ei päästäisi lastaan mihinkään. Onneksi asia on toisin päin. Vanhempina meidän pitää hoitaa lapsia ja kun aika on, tipauttaa heidät pesästä omilleen niinkuin linnut tekevät. Noin niinkuin kuvaannollisesti. 

Sitäkin olen miettinyt, että miksi minä äitinä ajattelin pojan pärjäämistä mutta pidin luonnollisena, että kyllä tytär pärjää. Siloitetaanko me äidit enemmän poikalasten tietä kuin tyttöjen? Vaadimmeko silloin, että tytöt tekevät enemmän kotitöitä? Tämän päivän vanhemmat ovat paljon tasapuolisempia.

Poika ei kaipaa mitään julkisuutta mutta tämän kuvan laitan ja vielä ilman lupaa. Onhan tämä kuva ollut Mieheni lääkäritädin vastaanoton odotushuoneessa. Hän sanoi, että potilaiden olo paranee paljon pelkkää kuvaa katsoessa. Ainakin elämänilo lisääntyy!