tiistai, 14. tammikuu 2020

Nyt saa tää jo riittää....

Säätila on yleensä sellainen juttu, josta en ota pulttia. Sehän on "ylhäältä annettua". Mutta nyt alkaa hermo mennä, kun ulkona on lokakuinen syyssade eikä pakkasesta ja lumesta tietoakaan. Jos tänään sataa lunta, huomenna vesisade vie ne mennessään.  Meidän metsätiemme oli yhden päivän valkoinen ja liukas. Ei voinut rennosti kävellä.

talvitie.jpg

Minä haluan pikaisesti edes yhdelle päivälle pakkasta vähintään 15 astetta. Arkkupakastimeni huutaa sulatusta ja voisin kunnon pakkasessa tyhjätä sen ulos sulatuksen ajaksi. Samalla saisin tehdä säilönnän ensimmäisen kvartaalin osavuosikatsauksen; olemmeko syöneet marjoja liikaa vai liian vähän. 

Eikä pelkkä pakkanen riitä, minä haluan luntakin. Viime keväänä ostin karvasukset, jotka nyt lepäilevät varastossa. Ja just viime syksynä päätin, että tänä talvena hiihdän. Joku voisi sanoa, että menehän pohjoiseen hiihtämään. Mutta onko siellä tasamaata?  

Kyllä helpotti ainakin hetkeksi, kun sain puhallettua tämän paperille. Onhan niitä lumettomia alkutalvia ollut ennenkin. Vuonna 1983 pysyvä lumi tuli 17. tammikuuta. Menin tuona iltana kansalaisopiston piiriin ja kun tulin kotiin, oli lumi maassa ja pysyi kevääseen. Senkin takia muistan illan, kun Mies oli sulattanut pakastimesta kaikki lypsämäni maidot 2,5 kuukauden ikäiselle esikoiselle. Kotiin tullessani molemmat olivat tyytyväisiä.

tiistai, 31. joulukuu 2019

70

Tuo seitsemänkymmentä on mun luku 22.12. lähtien. Valitettavasti, sanoisi Ahtisaari. Eihän syntymäpäivä oikeasti ole mikään blogiaihe. Mutta kun sain pikkuserkultani onnittelukortin ja ihanan kirjeen sekä serkultani oikein kunnon kierrätyskortin, niistä on pakko kirjoittaa.

A.jpg  

Serkkuni Marjatan muistutti itse tekemässä kortissaan runsaista vuosikymmenistä ja oli taitellut kortin adressin tapaan hienojen nauhojen kanssa. Hauskinta oli kortin lopussa oleva teksti

P.S. Kierrättäminen koskee kaikkea; sisälehden kuvat ovat kortista, jonka sain sinulta 13.6.1988. Kun Marjatta täytti 40 vuotta, olin laittanut korttiin mm. tuon kuvan ja kuulemma kortin kanteen tekstin Peli on menetetty. Mutta minähän olen puolitoista vuotta Marjattaa nuorempi!

Pikkuserkkuni Riitta on läheisin lapsuudenystäväni, asuimmehan samassa pihapiirissä, leikimme yhdessä ja riitelimmekin yhdessä ja olemme samanvuotisia. Minä tosin huomattavasti nuorempi!! Hän kirjoitti kirjeessään mm., että lapsuutemmehan oli tosi turvallista, antoisaa ja sisältörikasta. Vähän meistä tuli hyviä!
1. Opimme huomioimaan vanhuksia..... ainakin, jos teki mieli hyvää, kipinkapin toiskaan Mantan kamariin odottamaan "kuivia" rusinoita.
2. Opimme hankkimaan rahaa.... kipinkapin Välimäen tädille laulamaan
3. Opimme auttamaan lähimmäisiä .... kilpajuoksua naapurin pikku Joukoa vaunuttelemaan ja karviaisia perkaamaan aina ähkyyn asti.
4. Opimme aikuistumaan naisiksi tekorinnoilla
(laitoimme puseron alle lankakerät ja katsoimme peilistä ihanaa sivuprofiilia)

Miinuksena vähäinen "rehevänä" oleminen. Lisäksi Riitta kirjoitti, että jos sinä et saanut hulahulavannetta, en minäkään saanut uimalakkia. Tasapeli, joten katkeruus ei vallannut/pilannut meitä. Tämän päivän seitsemänkymppinen on kultaisessa keski-iässä. JESS! Vanhuuden päivät alkaa yhdeksänkymppisenä. Nou hätä, siis vuonna 2039.

Tiedän, että korttien tekijöillä on ollut niitä tehdessään yhtä hauskaa kuin minulla ne saadessani. Ihanat serkut!

Mitään pirskeitä en pitänyt. Kahvit keitin velipojille ja heidän vaimoilleen ja omalle väelle. Muistihan lähipiiri kielloista huolimatta mukavilla lahjoilla, joista maukkain oli tyttären tekemä kakku. Koristelukin kertoo, että kuluneisiin vuosiin on kuulunut tähtihetkiä ja myös arkista aherrusta. Kultaiset vuodet!

t%C3%A4ytekakku.jpg  

Tässä mun iässä on yksi hyvä puoli; ei tarvi kymmeneen vuoteen ajatella omaa ikäänsä. Kun täytän 80 vuotta, silloin voi jo onnitella. On se niin iso luku. Kertoilen niistä synttäreistä sitten aikanaan.

lauantai, 28. joulukuu 2019

Joulukuun kirjahylly

Sofie Sarenbrant: Avoimet ovet

kirja%20avoimet%20ovet.jpg  

Kirjan tapahtumat on sijoitettu Tukholman Brommaan. Asuntonäytön jälkeisenä aamuna kuusivuotias Astrid löytää isänsä tapettuna vierashuoneesta. Merkkejä murtautumisesta ei ole, ja surma-aseena on käytetty perheen omaa keittiöveistä. Astrid väitää nähneensä jonkun yöllä huoneessaan, jonkun, joka silitti hänen poskeaan. Rikospoliisi Emma Sköld ryhtyy tutkimaan juttua. Kun kuolema vierailee toisen asuntoesittelyn yhteydessä, on selvitettävä, mitä rauhallisella asuinalueella oikein tapahtuu.

Kirjan takakannen esittelyn mukaan Avoimet ovet on ensimmäinen suomennettu romaani sarjassa, jossa seurataan Emma Sköldin elämää. Kirja tempaa mukaansa ja tämän luinkin aika nopeasti. Tapahtumia on paljon ja murhaajaehdokkaita mulla on useita, lopputulos kuitenkin yllättää. Ihmisiä ja ihmissuhteita on niin paljon, että Emma Sköldin osuus jää mielestäni aika pieneksi. Helppolukuinen eikä liian jännittävä kirja.

Enni Mustonen: Sotaleski

kirja%20sotaleski.jpg  

Sotaleski on Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoiden seitsemäs kirja, jossa eletään toisen maailmansodan tapahtumia. Tarinat alkoivat aikanaan Ida-paimentytöstä, joka nyt elää mummona Leppävaaran huvilassa Ville ja Viivi Walgrenin naapurissa. Pääosassa on kuitenkin Idan tytär Kirsti, joka on muotisuunnittelija ja Albert Edefeltin tytär. Kirsti pitää Helsingin Bulevardilla muotiliikettä mutta siirtää sen sodan sytyttyä Leppävaaraan. Kirstin mies Iivo lähtee vapaaehtoisiin linnoitustöihin Karjalaan, jonne Kirstikin menee joksikin aikaa muonittamaan linnoittajia. Mustonen liittää sarjan romaaneihinsa "oikeita" henkilöitä, kuten amerikkalais-ranskalaisen naistoimittajan Therese Bonneyn, jonka tulkkina Kirsti on Suomen vierailulla.

Kirsti tutustuu linnoitustöissä Marin ja Arvon perheeseen, jotka joutuvat talvisodan jälkeen evakkoon. Heille löytyy paikka Idan täysihoitolasta, jossa asuvat myös työläisperhe pommitusten tuhoamasta kodista Kalliosta. Kirstin ja Iivon avioliittoa kuluttavat pitkät erossaolot ja myöhemmin myös erilaiset odotukset sodanjälkeisestä elämästä. 

Kirjassa on paikoin liian tarkkaa kuvausta arkielämästä. Parasta on se, että Mustonen hallitsee historian ja sijoittaa tarinansa siihen. Tämä käy siltä osin hyvin lähihistorian oppitunnista. Pidin kirjasta. 

Elly Griffiths: Kadonneet ja kuolleet

kirja%20griffiths.jpg 

Tämä on jo kuudes Ruth Galloway-mysteerin kirja. Arkeologi Ruth uskoo löytäneensä viktoriaanisen lapsenmurhaajan haudan. Kaivaukset Norwichin linnan mailla tuovat päivävaloon menneisyyden kauhut. Ruthin innostusta laimentaa vain paikalle saapuva tositelevisioryhmä. Samaan aikaan Ruthin tyttären Katen isä joutuu tutkimaan ensin järkyttävää lapsen kuolemaa ja sitten lapsikaappausta. Enempää en tämän kirjan juonesta kerro, koska tämä on dekkariksi merkitty. 

Kirja on välillä pitkästyttävä mutta kuitenkin kiinnipitävä. Murha- ja katoamisselvitysten lisäksi kirjassa on paljon ihmissuhteiden mutkia ja tietenkin arkeologiaa ja historiaa. Mielestäni tämä on paras tämän sarjan kirjoista. Suosittelen.

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

kirja%20stanislauksen.jpg  

Ilman kirjastovirkailijan suositusta en olisi varmaan lainannut tätä kirjaa. Jo kansi kertoi kirjan sisällöstä. Kirjan päähenkilö Max Halma on työhönsä uppoutunut perhostutkija, jonka työn keskeyttää äidin kuolema ja siitä aiheutuvatjärjestelyt. Max löytää äitinsä talosta harvinaisen näköisen tuntemattoman kuolleen perhosen, jota hän alkaa selvittämään. Max on saksalaisen sotilaan poika, jolle äiti on kertonut hyvin vähän isästä. Äidin kuoleman jälkeen Max haluaa selvittää isänsä kohtalon. Maxilla on tieto, että isä olisi paetessaan hukkunut mutta ruumista ei koskaan löydetty. 

Isän etsintä vie Maxin Oulun maakunta-arkiston kätköistä saksalaisen huippupianistin viimeiseen konserttiin Hampuriin. Myös hänen isänsä kohtalo selviää. Vaikka perhosten keräily ja tutkimus sekä sinfonian "kertominen" ei ole mun juttu, kirja oli kuitenkin mielenkiintoinen ja sopivan ohut.

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa

kirja%20%20kun%20mustarastas%20laulaa.jp  

Tukholmalaisen kerrostalon samassa rapussa asuvat hiljaisuuteen eristäytynyt Elsabeth, antikvariaatistaan luopunut Otto sekä nuori sarjakuvapiirtäjä Elias, joka lukihäiriön vuoksi ei pysty lukemaan ja kirjoittamaan tekstejä mutta hän osaa kertoa tarinansa piirtämällä.  Pikkuhiljaa Elias ja Otto saavat Elisabethin avaamaan ovensa ja tutustumaan heihin kirjojen kautta. Kevät ja mustarastaan laulu herättää Elisabetin yksinäisyydestä ja hän uskaltautuu asuntonsa ulkopuolelle

Kun usein kirjoja lukiessa tuskastun isoon ihmismäärään, tässä kirjassa on vain Elisabeth, Otto ja Elias ja kirjan loppupuolella neljäs henkilö. Tapahtumia ei ole paljon mutta siitä huolimatta kirja on kiehtova. Jos haluat lukea enemmän kirjasta, voit lukea hienosti kirjoitetun arvostelun Lukutoukan kulttuuriblogissa. Tämä on yksi parhaimmista tämän vuoden lukukokemuksista.

 

torstai, 19. joulukuu 2019

Olen joka ensimmäinen tai toinen - tai....

Eilen teeveetä katsellessa ja radiota kuunnellessa jäi mieleen kaksi juttua:

1. THL:n (?) tutkimuksen mukaan kolmannes eli joka kolmas naisista ei harrasta liikuntaa. Minä olen sen mukaan joka ensimmäinen tai joka toinen liikuntaa harrastava. Käyn kerran viikossa kuntosalilla ja jumpassa ja muina päivinä pyrin tekemään ainakin pienen lenkin. Viime viikot ovat olleet tosi hankalat, kun meidän kävelyreitillä on ollut niin liukasta, ettei ole tullut sinne lähdettyä. Joka päivä harrastan kuitenkin kiipeilyä keskimäärin 5-10 kertaa päivässä.

Meidän vintillä on mun ompelukset ja pojanpoikien leikkipaikat. Kun vinttiin on 19 rappua, kymmenen käyntiä on jo aikamoista kiipeilyä. Minulla ei ole mitään viisasta kelloa tai muuta laitetta, joka laskisi rappuamiset. Mutta ei hätää, tässä on mun lähes automaattinen laskuri:

raput.jpg 

Rappusten yläpään tasolla laitan aina yhden napin kippoon, kun lähden alas. Loppupäivästä voin tarkistaa, mikä on päivän kiipeilysaldo. Laitoin tuohon aika pienet napit niin tulee harrastettua sorminäppäryyttäkin. Muu väki vähän naureskelee, mutta aina saa vähän lapsettaa.

2. Taisi olla taas joku asiantuntija, joka aloitti yhden vastauksen "Rehellisesti sanottuna"... Olette varmaan huomanneet ja ihmetelleet, että tässäkö vain puhutaan rehellisesti ja muutoin palturia.

No, rehellisesti sanottuna taidan kuulua tuohon ykköskohdan naisten kolmannekseen, joka ei harrasta liikuntaa. Se on vain tätä päivittäistä askareshyssyä. On niin paljon syitä, miksi selkeä lenkillelähteminen siirtyy aina seuraavaan päivään.

Mulla on jo mielessä seuraava jutun aihe, mutta pirättelen itteäni ja kerron sen muutaman päivän päästä. 

 

sunnuntai, 15. joulukuu 2019

Hopeoiden kiillotusta

Downton Abbey-sarjassa palveluskunta joutui kiillottamaan hopeoita, kun isäntäväki lähti juhlimaan pohjoiseen johonkin sukulaiskartanoon. Onhan toki suomalaisissakin elokuvissa kiillotettu hopeaesineitä. Mutta niin tehdään nyt meilläkin, joskus ensi vuonna. 

Mies toi kotoaan kaikki palkintolusikkansa, jotka ovat nyt tässä

lusikat.jpg  

Jos oikein laskimme, Miehellä on urheiluvuosiltaan 77 lusikkaa. Pyttyjä, pokaaleita ja mitaleita on vielä tämän lisäksi. Palkinnot ovat yleisurheilun eri lajeista ja mitalit piirinmestaruuskisoista ja maratoneista. Kun meillä ei ole palveluskuntaa, minä voin leikkiä hienoa rouvaa ja kiillotella näitä joutessani. Kertokaahan, mikä olisi helpoin kiillotustapa. Vävy suositteli Coca Colaan upottamista, minä tein koekiillotuksen EcoStarilla.

Tähän saakka mulla on ollutkin helppoa omien lusikoiden kanssa; yksi alakoulun toisen luokan hiihtokilpailusta (velipoika hoputti perässä), toinen 4H:n (silloin Maatalouskerho) pitsilakanan tekemisestä ja kolmas Paston pienviljelijäyhdistyksen kesäjuhlien juoksusta sarjassa naiset, yleinen. Osallistujia kaksi, ystäväni Liisa ja minä.

Kiillotuksen jälkeen isommilla lusikoilla voimme syödä vaikkapa kaurapuuroa tai jotain hienoa jälkiruokaa (kukahan tekisi?) ja pienemmät muuhun käyttöön. Etsimme muutama vuosi sitten astianpesukoneeseen sopivia puurolautasia, kun Ikeasta ostetut lautaset olivat harmaita ja kaikkea muuta kuin puuronsyöntiin yllyttäviä. Keskisen Kyläkaupan myyjä aikansa etsittyään suositteli Arctican syvää lautasta. Silloin hoksasin, että meillähän on kaapissa tusina samoja lautasia, joita käytimme kerran vuodessa joulupuuron ja sekametelikiisselin syöntiin. Ei ostettu vaan otimme omat "juhlalautaset" käyttöön. 

Nyt mietin, mitä kaappien kätköissä olevia tavaroita otamme arkeemme. Ja kun tulee eteen uuden astianpesukoneen hankinta, otan kauppaan mukaan kaikki hankalat astiat ja teen valintapäätöksen sen mukaan, mihin ne parhaiten sopivat. Viis ekologisuudesta.

Tytär löysi netistä Niksi Pirkan Anssi Orrenmaan niksin, jossa hän teki piimällä huurrekuvia ikkunaan. Kaupasta paksuinta piimää ja sienellä töpötellen tuli sabluunalla tällainen kuva.

huurre.jpg  

Yhdeksän yötä jouluun!