sunnuntai, 17. joulukuu 2017

Pian Arkihuolesi kaikki heitä

Mulla on jouluvalmistelut niin hyvällä mallilla, että varmaan vedän alkuviikon lonkkaa ja luulen, että kaikki on jo tehty. Viime tingassa sitten huomaan, että se ja se on tekemättä. Hyvähän on mun sanoa, kun olen eläkkeellä ja aikaa on. Toista se on työssä käyvillä.

Mutta siivoukset on pääosin tehty enkä oikein tiedä, miten tuvassa olisin siististi. Mattojen pudistelu on kovin homma.

tamppaus.jpg  

Vaikka tämä näyttää lentävältä matolta, ei se ole sellainen.

matto.jpg  

Olemme kahdessakymmenessä vuodessa oppineet oikean tamppausrytmin. Sen, että kumpi lyö mattoa maahan ja kumpi pitää käsiä maton kanssa ylhäällä.

Sanoinkin Miehelle, että kesällä voidaankin yhdessä siivota ja tehdä muita kotitöitä, kun hän jää eläkkeelle. Silloin on pojan talo jo valmis, eikä Mies ole siellä talkoissa. Ulkorakennus kuulemma tehdään kesällä. Mies totesikin, että vastaako hän pojan talkoopyyntöön: "En minä nyt ehdi, kun pitää kitkeä kukkapenkkiä?" Niinpä;)

Kauneimmat joululaulut lauloimme tänä iltana kirkossamme. Vaikka näitä tilaisuuksia on pidetty meidän alueseurakunnassa ja kolmessa eri paikassa, olivat kirkon penkit aivan täynnä. Yhden laulun lauloimme niin, että ensin yhdessä, seuraavan säkeistön lauloivat lapset, seuraavan naiset, sitten miehet ja lopuksi yhdessä. Vaikka tuntui, että suurin osa oli naisia, miesten laulu oli aivan mahtavaa.

kirkko_edited.jpg  

Tyttäreni on musikaalinen ja hän laulaa tosi hyvin ja hienosti. Oli hyvä peesata vieressä. Tulikin mieleen, että minkähän kromosomin pätkässä on tuo musikaalisuus. Ei ole tytär onneksi sitä kohtaa multa perinyt. Suvustani on jostain 1700-luvulta löytynyt pari lukkaria. Oliskohan sieltä asti hypännyt tyttäreen. Miehen suvun tutkiminen on ollut vähemmällä eikä ole vielä lukkareita näkynyt.

maanantai, 11. joulukuu 2017

Joulustressiä? - ei kai

Tänään oli meidän kirjastossamme Joulustressin poistotilaisuus ja minä menin tietenkin sinne poistamaan stressiä. Yks kaks kuitenkin huomasin, ettei mulla ole joulustressiä. Toki valmistelen joulua mutta teen sitä aikataululla tai ilman eli teen, mikä sattuu huvittamaan.

Mutta ensin tästä illan tilaisuudesta:

marja-leena.jpg  

Rentouduimme kirjojen ja huumorin äärellä Marja-Leena Mäkelän johdolla. Marja-Leena on oikein kulttuurin monitoiminainen, joka on toiminut läänintaiteilijana, Pohjanmaan kirjailijat ry:n puheenjohtajana, kirjastonhoitajana ja paljon muunakin. Hän on myös kirjavinkkari eikä teatterin tekeminenkään ole hänelle vierasta. 

Marja-Leena luki meille joulurunoja ja -juttuja sekä omia runojaan. Hän myös kertoi, että lapsille kirjoitetut kirjat ovat tosi hyviä aikuisillekin. Hän kertoi nämä kaikki paljon kauniimmin ja hienommin kuin minä, ikuinen asiatekstin suoltaja yritän selittää.

Tuosta joulustressistä

Mun joulustressini loppui 21.12.2002. Mistäkö muka muistan näin tarkasti? Tästä syystä:

Oli taas normaali joulunalusaika. Viimeisenä stressipäivänä siivosin hullun lailla ja olin moneen kertaan pyytänyt nuorisoa siivoamaan omat huoneensa. Joka kerralla ääni todennäköisesti kimakoitui. Poltin lopullisesti käämit ja huusin kuin paviaani, kun he olivat lähdössä ulos. Siinä he totesivat, että iskä pyysi hakemaan mulle synttärilahjan. Mun synttäri oli seuraavana päivänä. Arvatkaa, harmittiko ja olinko nolo ja häpeissäni? No olin. (Ja tarkistinhan tuon päivämäärän kalenteri/päiväkirjastani.)

On mulla varmaan muinakin joulunaluspäivinä saattanut ääni kimakoitua ja olen mennyt äitini tyylillä perä keikkuen ja mielessä sanonta: 'Onhan mulla yö aikaa!!' Mutta stressiksi asti en mielestäni ole touhunnut. En tosin arvannut kysyä Mieheltä ja lapsilta.

Illan joulustressin poistotilaisuudessa en muistellut tippaakaan tekemättömiä töitä. Nyt niitä on jo mielessä, mutta ne tehdään, mitkä huvittaa ja mitkä ehtii. Joulu tulee, allakka tietää sen.

Pirskahti mieleen

Eipä tarttisi olla kovinkaan monta iltaa ja päivää kotosalla, kun itsenäisyyspäivästä lähtien on myyjäisiä, markkinoita, konsertteja, kauneimpia joululauluja ja jouluruokia. 

Kattoimme teeveestä itsenäisyyspäivän vakiovieraan Helenan kanssa kaikki tärkeät tilaisuudet. Puolustusvoimain itsenäisyyspäivän paraatin yhteydessä oli puhetta, että armeijassa pärjää hyvin, kun tekee mitä käsketään. Siihen Mies tuumasi, että sama pätee kotona. Onko näin? En tiedä, kun en ole ollut armeijassa ;)


tiistai, 5. joulukuu 2017

Omat etkot

Vietimme jo eilen omat itsenäisyyspäivän etkot, kun tänään tiistaina pitää kattoa jo muiden etkot. Etkoissa mukana Mies, ystävämme Helena ja kaukaa menneisyydestä PEKKA. Tämän viimeisen tunsimme kymmenvuotiaina paremmin nimellä Musta-Pekka. Ja juhlan kunniaksi tietenkin kuohuviiniä.

Pelasimme Pekka-korteilla sitä peliä, jossa kerättiin pareja eli herra ja rouva-parit sekä tyttö ja poika-parit. Kaikki korttien ihmiset olivat tutun näköisiä, mutta varsinkin lasten nimet olivat hukassa. Jotenkin tuttua. 

pekkaperhe.jpg

Tenavana nämä olivat kaikkein ihanimmat: Marketta Pohatta, Kirsti Linssi, rouva Pohatta ja lentäjä Kotka.

pekka%20ihanimmat.jpg  

Kaikilla herroilla oli tietenkin tittelit ja vaimot olivat rouvia. Löytyi sentään neljä naista, jotka tekivät töitä miestensä kanssa:

pekkanaiset.jpg  

Mutta suurin osa oli Rouvia

pekkarouvvat.jpg  

Nämä perheet olivat meille lapsille tosi tuttuja, vaikka ammatit olivat vieraita. Vain tämän perheen elämä oli minulle tuttu:

mvj.jpg  

Millaisista perheistä koottaisiin nykyiset perheet? Tasa-arvovaltuutettu ainakin haluaisia olla korttipakkaa kokoavan komitean puheenjohtaja. Luulisin.

tiistai, 28. marraskuu 2017

Aino ja Artturi ja..

Viikonvaihteessa Aino ja Artturi pääsivät vihdoinkin tupaan vinttikamarista. Sukututkimukseen hurahtaneena on pakko todeta, että Ainon ja Artturin sukujuuret ovat Luodon kunnan Tyynelässä. Jotkut ovat sanoneet, että tontut olisivat lähtöisin Virosta mutta suvun päämies vakuutti, että aitoja luotolaisia he ovat. Adoptoimme tämän pariskunnan jo kolmisen vuotta sitten. Suosittelen kesäreissua Tyynelään.

artturi.jpg  

Aitassa on lojunut yli 50 vuotta meidän talon edellisen emännän Vieno-neidin käsilaukku. Hiukan se on ränsistynyt, mutta kukapa kukkeimmillaan on tuosta vanhempana.

vieno.jpg

Laukku sopisi varmaan 50-lukulaiseksi. Näen aivan silmissäni Vienon käsilaukku kädessä, 50-luvun tyypilliset silmälasit  ja lammasturkkinen hattu päässä.

Ei merta edemmäs kalaan

Helsingin reissulla kattelin tyttäreni kanssa itselleni villakangastakkia, sellaista polven yläpuolelle-mallia, jonka voisi laittaa hameenkin kanssa. Ei löytynyt sopivaa sieltä eikä Seinäjoeltakaan. Kaikki kauppasivat kevyttoppiksia ja vähän paksumpiakin. 

Viikonloppuna kävimme Tuurin Siltalassa ja sieltähän heti yksi takki pyysi päästä mukaani. Ei rasittanut myöskään liikaa kukkaroa. Takki tuli ekstrana kun varsinainen asia oli ostaa ne nostavat vaan ei tyrkyttävät. Rintsikat meinaan. Olen jo monena vuonna käynyt Triumphin asiantuntijan vastaanotolla. Ei tarvi kuin sovituskopissa olla ja sinne tuodaan mallit ja kattotaan, nostaako riittävästi ja sopiiko kuppiin. Me naiset kyllä tiedämme, mitä on aivan itsekseen ostaa liivejä. Mukaan koppiin otetut liivit eivät sopineet, pue vaatteet uudelleen ja etsi uusia kokoja ja malleja jne. jne. Tässä valinnassa ei Miehenkään asiantuntemus riitä.

Rintsikoista on hyvä aasinsilta Me too-kampanjaan. Hyvä, että ahdisteluista puhutaan. Monet meistä tiedämme tyyppejä, jotka puhuvat törkeitä, jos eivät kähmi. Teeveessä haastateltiin paria nuorta naista, jotka sanoivat, että miesten tuijottelu häiritsee. Nuori mies oli puolestaan hämmästynyt, että eikö naisia saa enää kattoakaan. Tässä on yhden vanhan työmiehen opetus nuoremmille työkavereille: "Kyllä naisia saa kattoa, mutta ei sonnin silmillä". Oon samaa mieltä. Mulla ei oo mitään hätää, ulkonäkö ja ikä suojaa kummasti.

perjantai, 24. marraskuu 2017

Höpinää ja nupinaakin

Olin tiistai-illalla sukututkimusluennolla puolisentoista tuntia. Oli kätevää, kun sai istua kotona vintillä tietsan ääressä. Näytöllä oli yhdessä nurkassa luennoitsija, isompi tila oli tekstille ja lisäksi sai kirjoittaa itteä askarruttavista asioista ja sai oitis luennoitsijalta vastauksen. Näitä lisää!

Seuraavalle yölle jäikin pääknuppiin niin paljon virtaa, ettei uni tullut, ei sitten millään. Meidän tuvan kovaääninen seinäkello ilmoitti, että kello on kolme ja aina vaan olin valveilla. Kun ei nukuta, on hyvä mietiskellä seuraavan päivän töitä (joista en ota stressiä), pohtia maailmankaikkeutta ja aivan pieniäkin asioita, niinkuin esim.

- jos käytät Minigrip-pusseja, ootko jo oppinu käyttämään niistä nimeä Amergrip? Vaikuttaa siltä, että isompi firma on ostanut pienemmän ja pitäähän nimi näkyä. Veikkaan, että minä puhun vielä viiden vuoden päästä minigripeistä.

- kansalaisopistolta lähtiessä kävin vessassa ja taas ihmettelin kylttiä Käsipaperia ei saa laittaa WC-pönttöön. Paremminkin aina ihmettelen, että kuka kumma niitä oikein heittelee ja tukkii viemäreitä. Luulisi sen jokaisen vessan käyttäjän ymmärtävän. Ei ilmeisesti ymmärrä.

- viisaat pääknupin fiksaajat sanovat, että meidän pitäisi päästä irti rutiineista ja tehdä jotain aivan eri tavalla. Tänään päätin imuroida huushollin eri järjestyksessä, mihin olen tottunut. Lopputulos on se, etten ole aivan varma, jäikö joku kohta imuroimatta ja imuroinko jonkin kohdan kahteen kertaan. Palaan rutiineihin, kun imuroidessakin voi ajatella suuria ajatuksia.

- kaikki muuttuu, enää ei jaeta isoja puhelinluetteloita. Tällä viikolla otin vuoden 2015 puhelinluettelon viimeiseen käsittelyyn. Käytän luettelon sivuja sytyttäessäni valakiaa hellan pesään. Olen vielä Keltaisilla sivuilla ja kauan menee, ennenkuin mun nimi tulee poltettavaksi. Jos se on siellä.

- ainakin meidän aluetta kiinnostava uutinen oli, että Pandapariskunta Kiinasta saapuu pian uuden vuoden jälkeen Ähtäriin (meiltä 65 km). Mielessäni kuvittelin Helsinki-Vantaan lentokentän ja Finnairin koneen, Pandapariskunta tulee koneen ovelle, huiskuttaa vastaanottajille ja tyylikkäästi liukuvat alas kaidetta pitkin

- Black friday (pläk raidi) ei saanut mua liikkeelle, kun kauppalistalla ei ollut valmiina rivin riviä.

- peruutin Maalla-lehden, joka on tullut mulle muutaman vuoden. Hätinä ehdin peruutuksen lähettää, kun jo kaupataan puolella hinnalla seuraavaa kestotilausta. Myyjä kysyi ystävällisesti, miksi peruutin. Sanoin, että olen kyllästynyt siihen lehteen. Myyjä ei kait kuullut tuota, kun innoissaan selitti, että nyt lehti tulee joka kuukausi ja aihepiirejä on lisätty. Lopetti puhelun, kun sanoin, että olen edelleen kyllästynyt lehteen.

Tuon lehtijutun yhteydessä ajattelin, että kyllä alan entistä enemmän muistuttaa äitiäni. Vein hänelle joskus Kotilieden tai Kodin Kuvalehden, mutta hän sanoi ettei ole kiinnostunut. Samat oireet ovat mullakin. Riittää Kodin Pellervo ja hyvät kirjat. 

No, tähän lopetan. Pienistäkin jutuista saa puserrettua yhden kuvattoman blogijutun. Iso kiitos teille kaikille, jotka seuraatte mun kirjoitelmia.