Joku toivotteli meille Joulurauhaa ja sitä meillä on ollut. Ja on edelleen. Meillä molemmilla on aikamoinen flunssa ja siinä samaan aikaan nenä vuotaa oikosenaan, yskittää ja on kuumettakin. Olimme kutsuneet lasten perheet meille syömään mutta jouduimme perumaan. Eli rauhallista on ollut.

Päikkärit olivat tarpeen ja ne oli mukava ottaa  tuvan alasängyssä. Sielllä loikoillessa mietin Tom Pöystiä ja talvipäivän seisausta 22.12., jolloin mulle tulee aina yksi vuosi lisää.

Niin, siitä Pöystistä. Olin noin 20 vuotta sitten tilaisuudessa, jossa Pöysti puhui ja hauskutti kuulijoita. Kyllä hänellä varmaan oli vakavampaakin asiaa mutta, niistä ei ole jäänyt muistijälkiä näin kauas. Sen muistan, kun Pöystin Suomessa asuva italialainen ystävä oli ihmetellyt hänelle suomalaisten positiivisuutta. Pöysti oli hämmästynyt ja pyysi selitystä. Italialainen kertoi ihmettelevänsä aina, kun me välipäivinä sanomme, että kyllä on päivä jo hieman pidentynyt. Hän ei ollut huomannut mitään muutosta. Huomaatko sinä päivän pitenemiset? Minä ainakin kuulun tähän porukkaan. Tosin en tänään, kun koko taivaankansi on paksussa pilvipeitossa.

Muistelin toistakin koulutustilaisuutta yli 30 vuotta sitten. Luennoitsija oli jo hieman vanhempi mies (silloin ajattelin, että ikivanha), joka auditorion ovella soitti sähköurkuja ja toivotti väen tervetulleeksi. Luennon aikana hän kysyi, kuka on vasenkätinen ja minähän nostin muutaman muun kanssa käden. Mies sanoi, että olkaa tyytyväisiä (höh) - sillä te olette aina joutuneet oikeakätisten maailmassa käyttämään molempia aivopuoliskoja.  Niinhän se on. Ensimmäisiä asioita olivat virkkaus ja kutominen, jossa piti opetella uusi taito ja vielä väärällä kädellä eli oikeakätisesti. Kun olin jo viisikymppinen, äitini sanoi, ettei hänelle tullut silloin mieleen yrittää opettaa vaikka peilin kautta vasenkätisesti. Saksilla leikkaaminen oli alussa hankalaa ja moni muu. Mutta hyvin oon pärjännyt. Ja soittaminen olisi sitä molempien aivopuoliskojen käyttämistä.

Luennoitsija kertoi myös, että jos ihmisellä on UNELMA - melko mahdottomaltakin tuntuva, se voi toteutua. Kun uskoo unelmaan, asiat pikkuhiljaa kääntyvät siihen suuntaan, että se oma unelma toteutuu. Meidän unelmamme toteutui meidän talossamme. Olen jo aikaisemmin kertonutkin siitä. Asuimme uudessa omakotitalossa, jossa kerran sanoin Miehelleni, että jos saisin lottovoiton, "pakkolunastaisin" vanhan tyhjille jääneen lukkarilan. Mies sanoi, että hän ostaisi Koukkarin, joka oli hänen mummansa syntymäkoti mutta talo oli jo vieraan omistuksessa. 

Niin kävi, että muutaman vuoden kuluttua talo tuli pakkohuutokauppaan ja silloin piti päättää, haluammeko pois 10 vuoden ikäisestä talostamme ja muuttaa yli 30 vuotta asumattomana olleeseen taloon, joka vaatisi todella ison peruskorjauksen. Mietimme asiaa ja Mies huusi talon meille vuonna 1993. Kun se oli meidän, piti miettiä korjausta. Niinpä myimme omakotitalomme, otimme saman verran uutta lainaa ja muutaman vuoden korjasimme taloa ja muutimme tänne vuonna 1996. Ja jatkoimme taas lainan maksua. Mutta unelmamme toteutui, ei aivan sormia napsauttamalla, ei ilman kovaa työtä ja lainan maksua. Emme ole katuneet.

"Nuo vanhat ihmiset muistelee aina vanhoja asioita"