Kotona asuessani ja siellä käydessäni äiti palasi usein jutuissaan lapsuuteen ja nuoruusvuosiin. Kun hänen juttunsa alkoi vaikkapa sillä, että "kun olin Sepällä karjakkona", ajattelimme, että taas tulee niitä vanhoja juttuja. Arvelen, ettemme me sisarukset ole ainoita, joita eivät aikuisten vanhat jutut kiinnostaneet.

Vuosikymmenet toivat itselle ikää ja hiukan enemmän näkemystä ja ymmärrystä. Onneksi ajoissa. Pari kesää sitten sain valmiiksi äidin muistelukset 85 -sivuiseksi kirjaksi. 2000 -luvun alkupuolella äidin ollessa 85 -vuotias vein hänelle tyhjän kirjan ja pyysin häntä kirjoittamaan "elämäkertansa". Sanoin silloin hänelle, että me olemme ne jutut moneen kertaan kuulleet mutta emme ole kuunnelleet. Äitini esteli ja sanoi, ettei hän pysty hyvää tekstiä kirjoittamaan, kun on tuo Parkinsonin tautikin. Emme puhuneet siinä vaiheessa enempää kirjoittamisesta. Vuosien kuluttua kotona käydessäni huomasin, että hän oli kirjoittanut koko kirjan täyteen, samoin paksun ruutuvihon ja irtolehtiäkin. Silloin sain häneltä luvan kirjoittaa tekstit puhtaaksi ja tehdä siitä jälkipolville kirjan.

Äitini syntyi vuonna 1915 maatalon tyttäreksi Lappi Tl:n pitäjässä Satakunnassa. Hänen äitinsä kuoli, kun äitini oli 11 vuotias. Sen jälkeen taloon tuli äitipuoli, ja sen aikainen elämä oli surullista luettavaa. Äitini pääsi kuitenkin Tyrvään karjanhoitokouluun ja oli sen jälkeen karjakkona Lauttakylässä Sepän talossa ja Eurajoella Jaakkolassa. Muutaman vuoden kuluttua äiti meni asistenttikurssille ja oli tarkastuskarjakkona Somerolla ja Eurajoella. Sieltä hän hakeutui asistentiksi Lapuan Tiistenjoelle, koska siellä oli asunto meijerillä. Aikaisemmissa paikoissa asuntona oli talon yksi huone eli ei ollut mitään itsellisyyttä. 

Äitini kävi kierrolla eli kävi kuukausittain tiloilla, jotka olivat liittyneet tarkastusyhdistykseen. Tällä kierrolla äiti tapasi isäni, riiasivat ja heidät vihittiin vuonna 1946. Äidistä tuli miniä, jonka elämä ei varmaan aluksi ollut helppoa. Taloon tuli aivan kummallista Rauman murretta puhuva  asistentti, jolla ei ollut edes lehmää tullessaan. Työ oli rankkaa varsinkin, kun isäni ei lapsena sairastetun polion vuoksi ollut täysin työkykyinen. Neljä lasta, karjanhoito ja talon työt pitivät työllistettynä eikä paljon vapaa-aikaa jäänyt. Siksi laitoinkin muistelustelujen nimeksi äidin käyttämät sanat "Se on ollut työtä ja vaivaa".

Äitini kuoli 28.7.2011 96 -vuotiaana. Tänään onkin äidin kuolemasta kolme vuotta. Muisteluksia puhtaaksi kirjoittaessani ajattelinkin, ettei äidilläni ollut aivan tavanomainen elämänkaari. Hänhän oli maatalon tytär, palkollinen, asistenttina tavallaan virkanainen, miniä ja emäntä. Eikä ollut aivan tavallista, että tuohon aikaan lähdettiin Satakunnasta Etelä-Pohjanmaalle töihin. Hyvin usein aviomies löytyi omalta kylältä tai naapurikylästä. Äitini olikin Lapualle lähtiessään tavannut Tampereen rautatieasemalla koulukaverin karjanhoitokoulusta. Kun hän oli kertonut matkakohteen, tämä koulukaveri oli todennut, että älä hyvä ihminen mene sinne, se on kauhea paikka. Lapualla hän kuitenkin eli ja asui 67 vuotta.

Äitini on käynyt kiertokoulun, neljä luokkaa kansakoulua ja karjanhoitokoulun. Näillä eväillä ja lahjoilla hän kirjoitti aivan loistavaa ja sujuvaa tekstiä, jota kirjaa varten tarkistin vain hiukan; lisäsin välimerkkejä, kappalejakoja ja otsikoita. Olen varsin tyytyväinen ja hyvillä mielin, että tuli aikanaan pyydettyä äitiä kirjoittamaan muisteluksensa. Ilman tätä meidän lapset ja heidän lapsensa eivät välttämättä tietäisi äidin suvusta kovinkaan paljoa. Kuuntelimme aika paljon myös isäni juttuja, koska ne koskivat meille tuttuja kotipaikkoja. Enemmän olisimme niitäkin voineet kuunnella ja kysellä.