Olin äskettäin katsomassa Miehen kanssa Agatha Christien dekkarin pohjalta tehtyä näytöstä Eikä yksikään pelastunut. Ajattelin, että minä dekkareista tykkäävänä saisin mukaan Miehenkin, kun siinä ei olisi mitään imeliä rakkauskohtauksia. Eikä ollutkaan. 

Saarella sijaitsevalle kartanolle oli kutsuttu kymmenen henkilöä, jotka eivät tienneet, kuka kutsui ja miksi. Sen muistin, että kukaan ei päässyt pois saarelta. Olihan toki siinä monta hauskaakin kohtausta, varsinkin Jussi Lampi vanhana kenraalina. Mietin näytöksen aikana, missä järjestyksessä heidät murhattiin ja kuka nämä kaikki teki. Eipä ollut mitään mielikuvaa. Nykyversiossa on 10 posliinista sotilaspoikaa, kun alkuperäisessä kirjassa kymmenen pientä neekeripoikaa. 

Tämä ei ole mikään arvostelu teatterikappaleesta. Minä tykkään lukea dekkareita enemmän kuin niitä elokuvina. Enemmänkin ajattelin sitä, olin jo vuonna 1971 ostanut itselleni tuon dekkarin. Ja tietenkin ostopaikka oli Suuri Suomalainen Kirjakerho.

Olen jälkeenpäin usein ihmetellyt, miten 22-vuotiaana ja pienipalkkaisena osastosihteerinä ostin kirjoja. Ja tulihan niitä, kun ei aina muistanut peruuttaa kuukauden kirjaa. Silloin oli pieni palkka mutta niin oli menotkin sen mukaiset. Ei ollut kiinteistökuluja, vakuutuksia eikä lainan lyhennyksiä. Rahat riittivät ruokaan, vaatteisiin ja viihteelle. Kirjahyllyssäni on vielä kymmenisen kirjakerhon kirjaa: Veijo Meri, W. Somerset Maugham, John Steinbeck, Trojepolski, Mika Waltari, Ernest Hemingway. Yllättävän monipuolista kirjallisuutta luin. Toki sairaalan kirjastosta löytyi myös kevyttä kirjallisuutta. Mitähän ne olivat??